Kuntoa kaupan hyllyltä

Valtion liikuntaneuvoston blogi 1.11.2012

Liikunnasta ja liikkumisesta on tullut enenevässä määrin jotain erillistä: suorittamisyksikköjä, kalorinkulutusta, juostuja kilometrejä. Ilman teknistä vempainta tai varta vasten vaikkapa sauvakävelyyn suunniteltuja kenkiä ei voi liikkua.

Kun seuraa nykyistä liikuntakeskustelua, ei voi välttyä ajattelemasta, että ihmisen perustaito, itsensä liikuttaminen on jotain arkea suurempaa, välineellistä, ohjattua ja sopimuksenvaraista. Liikkumisesta on tehty kovin teknistä ja monimutkaista.

Liikunta on kaupallistunut ja muuttunut kulutusyhteiskunnan logiikkaa noudattavaksi. Liikunta on yhä enenevässä määrin kauppatavaraa, jota ostetaan rahalla. Talouden puhe valuu liikunnan kentille. Jo se termistö, mitä liikuntaan liitetään, kuvaa tätä: liikunnassa puhutaan nykyään asiakkaista, ei jäsenistä. Näin on usein myös liikunta- ja urheiluseuroissa. Liikunta on kulutusta ja palveluita, markkinoita ja mediaa. Se on yrittäjyyttä. Liikunta onkin yhä enemmän kuluttajamaista valintaa, jossa asiakkaiden, kuluttajien tarpeita halutaan tyydyttää yhä laajenevalla liikuntapaletilla.

Liikunta kokoaa yhteen samoin ajattelevia "heimolaisia", joita yhdistää liikunnan kulutus: olkoon se sitten liikunnan massatapahtumaan, vaikkapa maratoniin tai ryhmäliikuntatunnille osallistuminen. Laajasti nähtynä liikunta sulautuukin osaksi myöhäismodernia aikaa, joka artikuloi hyvää terveyttä ennen kaikkea yksilön vastuun merkityksellä: omia elämäntapoja pidetään hyvän terveyden kannalta erittäin tärkeinä.

Sillä, että liikunnasta on tullut kauppatavaraa, on hyvät, mutta myös huonot puolensa. Hyvää on se, että kun sitä toteutetaan yritysmäisellä logiikalla, se seuraa aikaansa, ei jämähdä paikoilleen. Tulee uusia trendejä ja lajit monipuolistuvat, joka voi tuoda lisää harrastajia, kuluttajia. Vaarana on kuitenkin se, että liikuntaa ei nähdä enää osana jokapäiväistä elämää, osittain välttämättömyytenä, jota se ennen on ollut pakostakin. Pisteestä a pisteeseen b siirtyminen oli osa päivittäistä liikuntaa, eikä sen lisäksi ollutkaan välttämättä tarpeen tehdä muuta. Nykyinen passivoiva elämäntapa puolestaan suosii liikuntaa eriytettynä osana muusta arjesta. Ja kuten tilastot kertovat, vaikka liikuntamahdollisuudet monella tapaa ovat lisääntyneet, liikkuminen ja fyysinen aktiivisuus ovat vähentyneet tuottaen samalla räjähdysmäisesti kasvaneita terveysongelmia.

Onko valtiovallan tehtävä suunnata voimavaransa yksilöiden itsensä toteuttamisen mahdollistamiseen? Voiko liikuntaa manageroida yhteiskunnalta yrityksille? Liikunta on yhtäältä yksilön perusoikeus, mutta yhä enemmän myös velvollisuus. Terveystutkimuksen puolella puhutaan terveyskansalaisuudesta, olisiko nyt aika ottaa käyttöön termi liikuntakansalaisuus liikunnan tutkimuksen ja edistämisen puolelle? Voisiko aktiivista liikuntakansalaisuutta tukemalla ja sitä tarkastelemalla eritellä nykyistä paremmin liikunnan muuttunutta luonnetta? Paljon kysymyksiä, joihin ei ole suoria vastauksia. Kissa pitäisi nostaa pöydälle ja tunnustaa, että yksilöille siirtynyt vastuu itsensä liikuttamisesta ei toimi. Kuntoa ei voi ostaa kaupan hyllyltä, vain mielikuvia siitä. Yksilö tarvitsee tuekseen yhteisön.

Erikoistutkija Leena Haanpää

Valtion liikuntaneuvoston jäsen ja liikuntatieteen jaoston puheenjohtaja