Lokaalista uhkasta kasvoi globaali, jolle kuningas ja kerjäläinen ovat yhdenvertaisia

Steven Spielbergin mestarielokuva Tappajahai vuodelta 1975 on moraalinen tarina ahneudesta: nuori poika kuolee hain hyökkäyksessä, koska pienen rantakaupungin pormestari ei suostu sulkemaan rantoja Yhdysvaltain kansallispäivän viikonloppuna. Teko merkitsisi paikallisen bisneksen rahahanojen kiinni pistämistä - vaikka syynä on rannikolla ihmisiä väijyvä hai.

Elokuva oli aikanaan moraalinen kritiikki kapitalismin vaaroista. Se oli vertauskuva epävarmuuden, riskien ja talouden yhteensovittamisesta ja siitä, millä on viime kädessä merkitystä, ihmisellä vai taloudella. Hai seikkaili tuolloin elokuvassa, mutta nyt tuntuu, että se on hypännyt valkokankaalta todellisuuteen: hain on korvannut koronavirus, joka aiheuttaa pelkoa, epävarmuutta ja paniikkia pikkupaikkakunnan sijaan maailmanlaajuisesti.

Tuottaako riski epävarmuutta vai epävarmuus riskejä?

Nykyihminen on tottunut siihen, että asiat joita hän tekee, ovat omassa kontrollissa tai ainakin kohtuullisen hyvin ennakoitavissa. Kontrolli luo hallinnan ja turvallisuuden tunteen, kuten tekevät myös rutiinit, toistuvat arkiset askareet. Tunnettu yhteiskuntatieteilijä Anthony Giddens toteaakin rutiinien olevan sosiaalisen elämän edellytys, jotka häiriötilan sattuessa johtavat yhteiskunnan muutokseen. Sen sijaan, että muuttaisi omaa käyttäytymistään, elämää on helpompi jatkaa hieman valheellisenkin turvallisuuden tunteen siivittämänä uskoen lujasti teknologian ja tieteen voimaan vakavien ongelmien selättäjänä. Koronaviruksen myötä nämä tunteet ovat murentuneet ja korvautuneet epävarmuuden tunteella, eikä teknologiasta ole tässä hetkessä epidemian taltuttajaksi.

Riskiteoreetikko Ulrich Beckin mukaan riskit ovat yhteinen ongelma. Ne ovat luonteeltaan usein globaaleja, kansallisia tai alueellisia, riippuvuussuhteessa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevia. Nyky-yhteiskunnalle tunnusomaista on erityisesti globaalien riskien kasvu, paikallisen riskin realisoitumisesta seuraavan ongelman nopea leviäminen: vielä 10 vuotta sitten esimerkiksi koronaviruksen etenemistahti olisi ollut hitaampi, sillä ihmisten keskinäinen vuorovaikutus kansallisella tasolla oli vähäisempi. Voimakas riippuvuussuhde merkitsee nopeaa vuorovaikutusta, niin hyvässä kuin pahassa. Koronaepidemia -kuten myös ilmastonmuutos- osoittavat, että emme voi poimia rusinoita pullasta, toisin sanoen tehdä vain meitä itseämme hyödyttäviä valintoja, vaan kaikilla valinnoillamme on seuraamukset. Riskien realisoitumisen mahdollisuus seuraa aina valintojamme, tämä on käynyt hyvin selväksi koronaepidemiassa.

Emme pääse pakoon globaaleja riskejä, sillä ne ovat keskeinen postmodernin maailman piirre. Ne kytkevät sosiaalisen, taloudellisen ja teknologisen muutoksen epävarmuuden kasvuun, mikä kääntyy huoleksi näyttäytyen esimerkiksi vuoristoratamaisina osakekursseina. Koronapandemia on tuonut kaukaiset riskit käden ulottuville, kirjaimellisesti. Kyse ei ole tv-ruudussa näkyvästä muita - kaukaisia - ihmisiä piinavasta tautiepidemiasta, vaan välittömästä uhkasta hyvinvoinnillemme.

Riskiyhteiskunta ei tunne käsitettä 'muut' sosiaalisena kategoriana

Riskin luonteeseen kuuluu subjektiivisuus, sillä riski on osa jokapäiväistä elämää. Ihmisillä on pääsääntöisesti tieto riskeistä riskeinä, potentiaalisina tulemina, mutta samalla kokemus riskistä on yksilöllinen. Koronaepidemian hallinta pakottaa jokaisen meistä punnitsemaan toimintaamme uudesta näkökulmasta: se miten on tottunut arjessa toimimaan ei olekaan enää itsestäänselvyys, kaupassakäynti voi olla vakava uhka itselle tai muille. Korkean seuraamuksen riskit, kuten koronapandemia, liittyvät globalisaatioprosessiin ja niiden ajatellaan olevan yksilöiden kontrollin ulottumattomissa samanaikaisesti, kun ne uhkaavat miljoonien ihmisten elämää ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan. Koronapandemian leviämisen ehkäisyssä yksilöillä on kuitenkin erityisen suuri vaikutusmahdollisuus ja myös velvollisuus. Ilmastonmuutosten vastaisia toimia kritisoivat tahot perustelevat kantojaan nimenomaan yksilön vaikutusmahdollisuuksien tehottomuudella, koronan vastaiset toimet liittyvät puolestaan yksilön ja yhteiskunnan välittömään yhteiseen toimijuuteen.

Koronapandemia osoittaa modernisaatioprosessin tuottavan riskejä, jotka leikkaavat olemassa olevan sosiaalisen järjestyksen rajojen läpi ja hävittävät yksilöiden, ryhmien ja maiden väliset erot. Ulrich Beckin sanoin "hunger is hierarchic, smog is democratic", koronavirus ei kumarra yhteiskunnallisille luokille tai kansallisvaltioiden rajoille.

Nyt jos milloin tarvitaan luottamusta tuntemattomiin muihin

Riskin toteutuminen merkitsee toisin sanoen luottamuksen järkkymistä. Luottamuksen puutetta kriisinaikana paitsi etäisiin ja tuntemattomiin muihin, myös läheisiin ja heidän toimintatapoihinsa. Koronaepidemian keskeiset pelinappulat ovatkin luottamus ja epäluottamus. Moni meistä kysyy nyt, voinko luottaa siihen, että kaupassa käyvät ihmiset ovat terveitä? Yskiikö kassajonossa edessäni oleva henkilö kevätallergiaansa vai levittääkö hän tappavaa virusta?

Sosiaalinen ja kollektiivinen luottamus voisi auttaa kriisiaikana sopeutumaan niihin toimiin, joita hallitus on nyt määrännyt ja joihin meidän tulisi mukauttaa omaa käyttäytymistämme. Toisin kuin Yhdysvaltain edellinen presidentti Donald Trump, joka koronaepidemiassa toimi kuin Tappajahain pikkukaupungin pormestari uhraamalla talouden alttarille ihmisten terveyden, Suomen hallitus asettaa etusijalle kansalaisensa ja heidän hyvinvointinsa.